Minä olen lahjoittaja - yksi 1,8 miljoonasta suomalaisesta. En lahjoita paljon - sen verran, kuin oma taloustilanteeni antaa myöden. Lahjoitusstrategiani on kaksiosainen. Valitsen vuoden-parin välein jonkun hieman pienemmän ja ei-niin-tunnetun järjestön, joka tekee työtä erittäin vähäosaisten ihmisten parissa. Suurta yleisöä puhuttelevat kriisit, lapset ja eläimet, minua mielenterveys- ja päihdeongelmaiset ja asunnottomat.
Toinen tapani lahjoittaa on antaa rahaa kadulla. Feissarit ja lipaskerääjät ohitan, mutta yksityishenkilöille annan rahaa. Tämä tarkoittaa, että olen seissyt R-kioskin jonossa resuisen miehen takana, jolle juuri annoin “ruokarahaa”, mutta joka tarvitsikin tupakkaa. Mieleen on jäänyt myös nuori nainen, jonka opintotuki on ollut loppu useammin kuin voisi kuvitella.
Pari päivää sitten huomasin, että lahjoitusstrategiaani kuuluu myös ns. kolmas linja. Kun lähdin töiden jälkeen kävelemään konttorilta kohti Helsingin Kamppia, eteeni kiilasi romanikerjäläinen anellen rahaa. Yritin ohi, mutta nainen ei siirtynyt. Vaikeroiva “please madam” kaikui korvissani, kun omasta suustani kuului ärsyyntynyt “please”. Kun hetken päästä kolme vartijaa käveli vastaan, mieleeni palasi puoliksi hampaattoman naisen ilme. Minä en ole ole tällainen ihminen, sanoin itselleni. Minusta on tullut tällainen ihminen. Suljen romanikerjäläiset silmistäni samalla rutiinilla kuin Helsingin sanomien kauppittelijat, puhelinoperaattorien myyjät tai tunnettujen hyväntekeväisyysjärjestöjen feissarit.
Itsetutkiskelu ja pari unetonta yötä eivät ole johtaneet mihinkään. Kävelen kerjäläisten ohi monta kertaa viikossa. Vaikka tyhjentäisin lompakkoni joka kerta, en pystyisi pelastamaan heitä. Onneksi Helsingin Diakonissalaitoksen säätiö ylläpitää Helsingissä liikkuvan väestön päiväkeskus Hirundoa. Siellä romanikerjäläiset voivat hoitaa pyykinpesua ja henkilökohtaista hygieniaansa. Päiväkeskuksen työn painopiste on kuitenkin siirtynyt hätäavusta kestävämpiin ratkaisuihin, kuten toimeentuloedellytysten luomiseen. Harva kerjää kadulla huvikseen.
Minulle sopivin tapa auttaa heikompiosaisia ja antaa oma panokseni on rahan lahjoittaminen. Se ei vaadi aikaa ja ponnisteluja kiireisten työpäivien jälkeen, pelkkää hyvää tahtoa. En kuitenkaan voi lahjoittaa, ellen luota varojen kerääjään. Onneksi asun Suomessa, missä on satoja luotettavia yhdistyksiä, kuten Diakonissalaitos, jotka tekevät työtä vaikeiden erityisryhmien parissa ja tarjoavat pitkäjänteistä apua, jota syrjäytymisen kierteen katkaisu vaatii.
Tämän joulun lahjoituskohdetta ei ollut vaikea keksiä.
