Syyskuun alkupuolella saimme koulun kautta asiakasprojektin Goodwill ry:ltä. Meidän toimeksianto kuului suurin piirtein seuraavasti: “Tarvitsemme mahdollisimman monta ideaa digitaaliseen lahjoittamiseen”. Luovuutemme sai kukkia täysin ilman rajoja. Ei reunaehtoja tai turhia toteutettavuuden murheita.

Ensimmäiset ratkaisut, jotka tulivat mieleen, vaikuttivat itsestään selviltä. Meni hetki, että pystyimme ryhmän kesken karsimaan oletuksia. Taustatyö oli tarpeen, koska kyseessä oli meille entuudestaan tuntematon kenttä.

Oma käsitykseni lahjoittamisesta oli jäänyt ns. ”feissari-tasolle”.

Varmistaaksemme, että ideoita tulisi mahdollisimman paljon, järjestimme luokkatovereillemme kaksi työpajaa - samalla estottoman ideoinnin kärjellä, kuitenkin päättäväisesti fasilitoituna. Huomasimme iloksemme, että emme olisi keskenämme neljän hengen ydintiimin kanssa oivaltaneet lähes kaikkia lopullisia ratkaisuja.

Jälkiviisaana on pakko myöntää, että jos olisimme heti alkuun tehneet vaikkapa syväluotaavan analyysin kaikista vaatimuksista, niin emme välttämättä olisi päätyneet samoihin oivalluksiin. Pelkästään Suomen rahankeräyslakiin perehtymällä on helppo jäädä jumiin byrokratiaan, joka tietysti takaa poikkeuksellisen luotettavuuden nykyiseen järjestötoimintaan.

Workshopeissa saimme ennen kaikkea vahvistusta taustatyöllemme. Hullunkurisimpien ideoiden, kuten maksupäätteellä varustetun dronen tai “lahjoitustarkastajan”, oli tässä aikaikkunassa vain tarkoitus herätellä meidän luovuutta. Suurimmassa osassa keräämistämme ideoissa on oikeaa toteutuspotentiaalia ja kaikista houkuttelevimmista oli helppo laatia kevyitä konsepteja.

Mitä ajattelen lahjoittamisesta projektin jälkeen?

Samaan aikaan kun saimme toimeksiannon, Veikkaus piti tiedotustilaisuuden heidän hyväntekeväisyystoimintansa muuttuvasta tilanteesta. Jatkossa yksilön tasolla auttaminen vaatii enemmän aktiivisuutta ja vastaavasti järjestöiltä vaaditaan tehokkaampia keinoja päästä lähemmäksi potentiaalisia lahjoittjia.

Uskon, että lahjoittaminen tulee muuttumaan kaiken muun toiminnan tavalla personoiduksi ja hajoamaan suurien organisaatioiden ulkopuolelle. Siitä tulee Yhdysvaltojen nykyisen tilanteen tapaista, jossa ihmiset pitävät toisistaan huolta - niin rahallisesti, kuin aineettomastikin.

Ihmiset kokevat yhä suurien hyväntekeväisyysjärjestöjen tukemisen helpoimpana, mutta tahtovat myös kokea välittömän vaikutuksen antamastaan avusta.

Tämä vaatii aktiivista otetta ja samankaltaista uteliaisuutta lahjoitustoimintaa kohtaan, joka minulla ainakin heräsi näitä asioita pohtiessa.

Loppujen lopuksi haluaisin ajatella, että oma itsekkyyteni on tullut muutaman pykälän alas. Kuluttajilla on nykyään suuret vaatimukset ostamistaan palveluista, mutta vaaditaan todellista asennemuutosta, että he alkaisivat odottaa tekemältään hyväntekeväisyydeltä samaa.

Janne Pelkonen